Lähihoitaja Gunilla Korhonen keitti kuusi vuotta sitten iltapäiväteet tuntemattomalle murrosikäiselle. Ei aikaakaan, kun Lähi-idästä yksin tullut turvapaikanhakija oli Korhosten perheenjäsen ja ystävä. Tässä jutussa Korhonen kertoo, kuinka tukiperheen ja -nuoren suhde on kehittynyt – ja missä nuori on nyt.
Kuvittele, miltä tuntuu. Olet 16-vuotias ja jätät kotimaasi sekä perheesi. Saavut monen mutkan kautta uuteen ja erilaiseen maahan. Tulevasta ei ole tietoa.
Suomeen tulee joka vuosi muista maista yksinäisiä lapsia ja nuoria. Useimmiten he pakenevat sotaa. Tarjolla on heti ammattiapua, mutta kontaktit tavallisiin suomalaisiin ovat kortilla.
Sitä puutetta paikkaavat vapaaehtoiset tukiperheet ja -vanhemmat. Heitä on yksin asuvia, lapsettomia pariskuntia, yksinhuoltajia, sateenkaariperheitä, kantasuomalaisia ja maahanmuuttajataustaisia sekä perheitä, joilla on pieniä tai vanhempia lapsia.
Yksi heistä on JHL:läinen lähihoitaja Gunilla Korhonen, jonka perheen tukinuori on nyt aikuinen Suomen kansalainen.
Mistä sait ajatuksen ryhtyä tukivanhemmaksi?
– Tein syksystä kevääseen 2014–2015 yhdeksän kuukauden Aasia-painotteisen reppureissun. Siellä elämääni tulivat muut kulttuurit. Näin monia kohtaloita ja aloin miettiä, mitä pystyisin itse tekemään.
Kotiuduin Nepalista kolme päivää ennen isoa maanjäristystä ja halusin antaa hyvää takaisin. Myin Ravintolapäivä-tapahtumassa ruokaa ja lähetin tuotot isäntäperheelleni Nepaliin.
Facebookissa vastaan tuli Yhteiset lapsemme -järjestö. Menin järjestön infoviikonloppuun, jossa sain kuulla tositarinoita siitä, kuinka lapset ja nuoret olivat tulleet Suomeen ilman aikuista.
Kuinka tukinuori valikoitui perheeseesi?
– Sain esittää toiveita, esimerkiksi että hänellä olisi sisaruksia ja yhteys omaan perheeseensä. Nuorellamme on lähtömaassaan vanhemmat ja sisaruksia, ja kerran hän on päässyt heitä tapaamaankin.
Juttu jatkuu jäljempänä.
Kerro ensimmäisestä tapaamisestanne.
– Nuorukaisemme sopi meille heti tosi ihanasti. Tapasimme meillä. Järjestön työntekijä oli esiliinana. Nuoren tausta oli Lähi-idässä, joten järjestimme teehetken lattialla. Teen jälkeen teimme wrapseja.
– Me saamme olla koppia ottava perhe, jonka kanssa voi vaikka pelailla lautapelejä.
Nuoresta näki, että häntä jännitti. Vanhin lapseni oli silloin puolitoistavuotias hurmaaja, ja hän hoiti jään rikkomisen parhaiten. Tukinuorellamme on omia sisaruksia, joihin hän ei ole ehtinyt kunnolla tutustua. Hän osasi heti olla lapsen kanssa hienosti, ja hän on yhä ihana molemmille lapsilleni.
Oliko teillä yhteistä kieltä?
– Puhuimme suomea ja huidoimme käsillämme. Hän oli silloin ehtinyt olla Suomessa puolitoista vuotta ja asui nuorten turvapaikanhakijoiden ryhmäkodissa. Hän tahtoi kovasti oppia suomea ja nykyään puhuu kieltä jo hyvin.
Jännittikö?
– Ei, mielestämme nuori oli ihana uusi tuttava ja halusimme kuulla, mitä hän itse toivoi. Hän halusi leipoa ja tehdä ruokaa, sillä hänen kulttuurissaan ruoalla on iso merkitys. Oli upeaa, että tuli tämmöinen ihminen, joka halusi, että teemme hartaudella ruokaa ja syömme sen rauhassa.
– Kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan, että hänellä on oikeus olla turvassa.
Mitä opetitte hänelle suomalaisesta kulttuurista?
– Vein hänet siskoni häihin – suomalaiset juhlallisuudet olivat hänelle vierasta maaperää. Olimme katsomassa tyttäreni tanssiesitystä, jossa hän yllättyi miestanssijoista. Hän tuli reippaasti mukaan mökkeilemäänkin, vaikka mökki oli hänelle aivan vieras käsite.
Kävimme myös Maailma kylässä -festareilla tutustumassa molemmille vieraisiin kulttuureihin.
Kuinka usein tapasitte?
– On itsestä kiinni, kuinka paljon sitoutuu. Sovimme ensin järjestön kanssa, että tapaisimme kerran kuussa, meillä kun oli pieni lapsi ja nuorella koulu. Mutta jossakin vaiheessa tapasimmekin jopa monta kertaa viikossa.
Kun nuoremme täytti 18, kysyimme varovasti, haluaako hän jatkaa meidän juttua. Hän halusi, joten perheenjäsenyys jatkuu, vaikka tukivanhemmuus on virallisesti ohi. Viestittelemme paljon ja ensi viikolle olemme sopineet tapaamisen kahvilaan.
Mitä tukivanhemmuuteen mielestäsi kuuluu ja ei kuulu?
– Olennaista on, että olemme perhe emmekä ammatillinen taho. Tukiperhe saattaa aluksi olla jopa nuoren ainoa ei-ammatillinen kontakti. Siinä ei kuulu päsmätä liikaa – alaikäisellä on ryhmäkodissa tai tukiasunnossa oma ohjaaja.
Me saamme olla hyvä, koppia ottava perhe, jonka kanssa voi vaikka pelailla hetken mielijohteesta lautapelejä.
Millaisissa tilanteissa tarvitsit järjestöltä apua tukivanhemmuuteen?
– Esimerkiksi silloin kun kirjoitin Maahanmuuttovirasto Migriin kirjeen: tässä on sitoutunut nuori, joka on oppinut kielen ja käynyt koulua.
Migrissä takerrutaan välillä pykäliin eikä nähdä ihmistä yksilöllisesti. Se tuntuu tosi raadolliselta. Byrokratia voi aiheuttaa nuorelle voimattomuutta ja huikeaa päänsärkyä. Kenenkään ei pitäisi joutua todistelemaan, että hänellä on oikeus olla turvassa ja saada elää omaa elämäänsä.
Mitkä hetket ovat olleet palkitsevimpia?
– Olimme mukana, kun nuori sai ensimmäisen asuntonsa. Samoin Suomen kansalaisuuden saaminen jännitti, sillä ennen sitä on koko ajan mahdollisuus, että ihminen lähetetään takaisin kokeilemaan onneaan. Tukiperheeseen tuleminen on jo osoitus siitä, että nuori haluaa päästä sisälle uuteen kulttuuriin, siihen, millaista juuri meidän perheemme suomalaisuus on.
Samalla hänellä on oikeus myös omaan kulttuuriinsa. Esimerkiksi meidän nuoremme alueen kulttuurissa miehisyys on eri asia kuin omassa kulttuurissamme, ja se pitää muistaa ymmärtää.
Mitä olet oppinut häneltä?
– Oletamme kaikenlaista maista ja kulttuureista, joissa emme koskaan ole käyneet. Nuori on rikkonut omia ennakkoluulojani. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta nyt ymmärrän paljon paremmin esimerkiksi musliminaista.
Itse taas olen halunnut opettaa, ettei bussissa tuppisuuna istuminen ole koko totuus suomalaisista!
Missä nuori on nyt?
– Hän pärjäilee oikein hyvin, opiskelee, asuu itsenäisesti ja harrastaa tuomarointia sekä futsalia. Hänellä on suomalaisia kavereita ja läheiset yhteydet kavereihinsa ryhmäkodista. Hän haluaa ehdottomasti jäädä Suomeen eikä kantaa otsassaan pakolaisleimaa, vaan olla nuori muiden joukossa.
Millainen on hyvä tukivanhempi?
– Pitää olla lämmin ja avoin. Ja pitää hyväksyä, ettei tukivanhemmuus ole yhtään sellaista kuin on ajatellut, mutta silti siitä tulee jotakin tosi ihanaa.
Korjaus juttuun 4.9. kello 13.40: Toisin kuin jutussa alun perin luki, Turvapaikanhakijoiden tuki ei järjestä tukiperhetoimintaa.
